Vesi on ollut minulle läheinen ja iloa tuova elementti jo lapsena. Ulkomailla asuessani siitä tuli luonnollinen osa leikkiä ja liikettä. Suomessa muistan uineeni meressä jo vapunaikaan. Umpisuolileikkauksen jäljiltä muistan rauhoittuneeni nukkumaan sairaalan keskusradiosta soivan valaanlaulun tuudittamana. Nuorena aikuisena minulla oli mahdollisuus asua meriluonnon keskellä, purjeveneessä ja tällöin suhteeni vapaasukellukseen ja pitkän matkan uimiseen syntyi. Uintitekniikka tai suorittaminen ei ole koskaan olleet vesiurheiluni ytimessä, vaan uteliaisuus, ilo, ihmetys, rauha ja leikki.
Aikuisena uin satunnaisemmin. Parasta oli kuitenkin vetää marketin halpa märkäpuku päälle, pukea koiralle pelastusliivi ja lähteä uimaan kohti järvenselkää yhdessä. Sitten tuli talot, pienet lapset, muut asiat ja pitkä tauko.
Joitain vuosia taaksepäin olin henkilökohtaisen ison mullistuksen keskellä. Kaikki palikat elämässäni tulivat rymisten alas ja minä jäin niiden alle. Hävisi uteliaisuus. Se on vakava paikka. Jokainen päivä oli selviytymistaistelu eikä ollut enää voimia kannatella toivoa.
Minulla oli syrjäinen lenkkipaikka, jossa kävelin koirieni ja ajatusteni kanssa. Yhtenä harmaana marraskuun aamuna katsoin sumuun verhoiltua, peilityyntä ja äänetöntä järvenselkää, joka näytti sulautuvan taivaan kanssa äärettömään tyhjyyteen. Riisuin vaelluskenkäni, villasukat ja kävelin veteen. Vesi oli jääkylmää. Siinä seisoin, enkä voinut siinä hetkessä ajatella mitään muuta kuin jääkylmää vettä ja jalkojeni pistelyä. Tunne ja ajatukseni siirtyminen kehoni tuntemuksiin oli niin nopea ja voimakas että se leikkasi masentuneen maailmani lävitse. Minua alkoi naurattaa. Potkin vettä ilmaan. Nauroin ja huusin.
Ne muutamat sekunnit joina en voinut ajatella mennyttä ja pelätä tulevaa olin läsnä tässä hetkessä. Mikään muu ei ollut totta kuin se että seisoin jääkylmässä vedessä ja jalkojani nipisteli. Siinä hetkessä kaikki oli hyvin. Mennyttä ei enää ollut. Tuleva oli arvoitus. Oli vain minä, kylmä vesi, hetkestä noussut yllättävä ilo.
Kaikki elämäntilanteesta nousevat vaikeudet eivät tietenkään mihinkään hävinneet. Ei myöskään epätoivo tai pohjaton uupumus, suru. Mutta ne sekunnit jäivät kehooni, muistuttamaan tiestä hetkeen jossa minun on mahdollista olla ajattelematta niitä. Uteliaisuus alkoi varovasti palata.
Ostin vähän kalliimman märkäpuvun, hanskat, sukat ja kaivoin räpylät kaapista. Alkuun menin veteen vain kylmässä vedessä kellumisen ilosta. Tärkeintä oli taas ilo, leikki ja hetki. Hiljalleen mukaan tuli retket. Kesäisin tein uintivaelluksia koiran kanssa. Nautin eniten hileisten merityrskyjen halauksista hyisillä kallioilla. Nautin kun sain lihasvoimin murtautua rantajäistä lävitse tehden mieleiseni avannon. Nautin uinninjälkeisestä rauhasta nuotion äärellä keskellä talvista metsää. Ehkä kaikki se toimi myös jonkilaisena käsiteltävissä olevana metaforana silloiselle tilanteelle. Niissä hetkissä tunsin olevani voimakas ja kykenevä. Kylmä vesi auttoi minua kasvattamaan liikettä. Kohta jo juoksin metsäpolkuja pitkin lempiuimapaikalleni. Aina ilo edellä. Ei suoritus. Ei gps- tai sykemittareita. Vain minä, hetki ja kaikki aistit.
Vuoden aikana sain rakennettua itselleni, minulle sopivan ja omannäköisen tavan liikkua. Sen ansiosta tiputin 25 kiloa ylipainoa ja uskalsin heittäytyä uuteen ammattiin. Tämä kuvaus on pieni siivu kaikesta siitä mikä suuren ja tarpeellisen muutoksen elämässäni mahdollisti, mutta kylmä vesi on ollut siinä merkittävässä roolissa. Olen saanut myös etuoikeuden tarjota samanlaisia kokemuksia muille tarvitseville ja olen usein todistanut yhdessä koetun hetken muutosvoimaa. Jotkut meistä tarvitsevat hieman järeämpiä keinoja palauttaa mielemme takaisin kehoon ja hetkeen. Kylmä vesi on siinä roolissa yhtäaikaa voimallinen ja lempeä. Pienikin helpotuksen hetki voi auttaa takaisin oman voiman äärelle.
Tervetuloa tutustumaan kanssani talviuinnin iloihin. Lue lisää miten ja missä täältä.
Lue myös talviuinnin tutkituista terveysvaikutuksista ja sen mahdollisista riskeistä täältä.
